Muuttuva luonto

Maailmanperintökohteen koko maisema on jääkauden ja maankohoamisen muokkaama. Korkearannikon ja Merenkurkun saariston luonto on hyvin samanlainen, sillä molemmat alueet sijaitsevat samoilla leveysasteilla murtovetisen Itämeren rannoilla. Alueiden korkeuseroilla voi kuitenkin olla suuri vaikutus kasvillisuuteen ja eläimistöön. Lisäksi maankohoaminen nostaa merestä uusia elinympäristöjä, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa.

Maailmanperintökohteen metsät

Korkearannikolla kuusimetsät kasvavat kalottivuorien huipuilla sekä muilla suojaisilla alueilla, joissa on yhä ravinteikasta maalajia nimeltä moreeni. Moreeni kalottivuorien huipulla on säilynyt koskemattomana viimeisimmästä jääkaudesta saakka, koska vuorenhuiput eivät ole koskaan olleet vedenpinnan alla. Vuorenrinteiltä ja matalilta huipuilta aallot huuhtoivat pois ravinteikasta maata. Vain hidaskasvuiset männyt voivat kasvaa täällä, ja ne voivat olla jopa 500 vuotta vanhoja. Mäntymetsiä ei ole koskaan kaadettu, koska puilla ei ole taloudellista arvoa. Aallot huuhtoivat lopulta hienoimman maa-aineksen vuorenrinteiltä merenpohjaan. Maankohoamisen myötä merenpohja muodostaa nykyään rehevät laaksot kalottivuorien välissä. Ravinteikkaan maan takia laaksoissa kasvaa jopa rehevämpää kuusimetsää kuin kalottivuorien huipuilla.

Toisin kuin Korkearannikolla, Merenkurun saaristossa kuusi on viimeinen puulaji, joka alkaa kasvaa merestä nousseella maalla. Tämä tarkoittaa, että kasvillisuusvyöhykkeet seuraavat merestä kohoavaa maata. Aivan rannan läheisyydessä kasvaa rantaniittyjä, joita seuraavat pensaat. Pensaita seuraavat haapa, sitten koivu ja viimeisenä kuusi. Tällaista kasvillisuuden etenemistä kutsutaan sukkessioksi, ja matalilla rannoilla eri kasvillisuusvyöhykkeet voivat olla kymmeniä metrejä leveitä. Korkearannikon jyrkissä maisemissa kasvillisuusvyöhykkeet ovat kapeita, ja kuuset voivat kasvaa aivan rantaviivan tuntumassa.

Kauniit mutta haastavat kasvuolosuhteet

Maailmanperintöalueen rannat ovat kauniita mutta karuja kasvuympäristöjä kasveille. Merenkurkun saariston rannat ovat kivisiä ja matalia, kun taas Korkearannikon rannat ovat yleensä jyrkkiä ja kallioisia. Korkea tai matala, rantoihin vaikuttavat luonnonvoimat kuten myrskyt, merijää ja näiden aiheuttama maaston kuluminen. Kasvien täytyy sietää sekä luonnonvoimia että suolaisenmakeaa murtovettä. Erityisesti yksivuotisten, siemenien avulla lisääntyvien kasvien on vaikea juurtua alueille, jotka ovat luonnonvoimien armoilla.

Maankohoamisrannikoiden kukoistavat laguunit

Kaikki maailmanperintökohteen järvet eli laguunit ovat maankohoamisen luomia, vaikka laguunit näyttävät erilaisilta Suomessa ja Ruotsissa. Laguunit muodostuvat, kun kohoava maa kuroo merenlahtia umpeen.

Korkearannikolla laguuneja kutsutaan sulkeutuneiksi merenlahdiksi. Ne muodostavat suuria ja jopa 50 metriä syviä järviä. Sulkeutuneet merenlahdet syntyvät melko hitaasti yksi kerrallaan, joten ne sijaitsevat melko kaukana toisistaan.

Merenkurkun saaristossa sulkeutuneita merenlahtia kutsutaan fladoiksi, kluuveiksi tai kluuvijärviksi riippuen laguunin kehitysvaiheesta. Merenkurkussa laguunit muodostavat ketjuja, joissa moreeniselänteet erottavat laguunit toisistaan. Ketjun ensimmäisessä vaiheessa maankohoaminen eristää merenlahden hiljalleen merestä, kun moreeniselänne kohoaa esiin. Tässä vaiheessa merenlahtea kutsutaan fladaksi. Fladalla on vielä yhteys mereen, mutta sen vesi on jo muuttumassa makeammaksi.

Fladaa seuraa kluuvi, jolla ei ole yhteyttä mereen. Merivettä pääsee kluuviin vain kovalla myrskyllä tai kun vesi on korkealla. Kun yhteys mereen on täysin sulkeutunut, kluuvista tulee kluuvijärvi eli siis sisäjärvi. Matalassa maastossa myös fladat ja kluuvit ovat matalavetisiä. Mataluuden vuoksi merenlahdet sulkeutuvat Merenkurkussa jo muutaman vuosikymmenen aikana.

Suojaiset elinympäristöt

Maailmanperintökohteen laguunit tarjoavat lajeille suojaisempia elinympäristöjä verrattuna mereen. Keväisin matalat ja suojaiset vedet lämpenevät nopeasti, ja se tekee laguuneista suosittuja kutupaikkoja esimerkiksi hauille ja ahvenille. Kalanpoikaset viihtyvät laguuneissa, koska niissä on paljon eläinplanktonia syötäväksi sekä kasvillisuutta, johon piiloutua saalistajilta. Kalarikkaat laguunit tarjoavat ruokaa myös linnuille, ja monet linnut pesivätkin laguunien läheisyydessä.

Korkearannikon suojaiset paikat kukoistavat, koska ravinteikas maa-aines päätyi merenpohjaan ja sieltä edelleen suojaisiksi laaksoiksi maankohoamisen myötä. Laaksot ovat hyviä kasvupaikkoja esimerkiksi lehtokuusamalle, näsiälle, paatsamalle ja sinivuokolle, koska ne tarvitsevat paljon ravinteita. Paikoittain maaperässä on simpukankuoria, jotka sisältävät paljon kalkkia. Kalkki sopii harvinaisemmille kukille kuten neidonkengälle, metsänemälle sekä muille orkideoille.

Vedenalaista elämää suolaisen makeissa olosuhteissa

Korkearannikon ja Merenkurkun saariston vedet ovat osa Selkämerta, joka on taas osa Itämerta. Itämeren vesi on murtovettä, joka on sekoitus suolaista merivettä ja makeaa vettä, joka tulee sateista ja sisävesistöistä. Itämeren suolapitoisuus laskee Itämeren pohjoisosissa. Valtamerien suolapitoisuus on yli 3 prosenttia, kun taas Itämeren suolapitoisuus on paljon pienempi, noin 0,4-0,5 prosenttia.

Itämeressä ei ole kovin paljon eri lajeja, koska murtovesi on haastava elinympäristö sekä suolaisen että makean veden lajeille. Yllättäen maailmanperintökohteen ja Itämeren vesistä löytyy muinaisia lajeja kuten härkäsimppuja sekä kilkkejä, jotka ovat lähtöisin Pohjois-Siperiasta. Kilkkejä elää jopa Korkearannikon sulkeutuneissa merenlahdissa. Nämä lajit ovat jäänteitä ajasta, jolloin Itämeri oli suolaisempi ja sinne tuli enemmän vettä maailman meristä.