Muuttuva luonto
Maailmanperintökohteen maisema on jääkauden ja maankohoamisen muokkaama. Maankohoaminen luo uusia ja jatkuvassa muutoksessa olevia elinympäristöjä mereen ja maahan, joka nousee merestä. Korkearannikon ja Merenkurkun saaristo luonto on keskenään hyvin samanlaista, sillä alueet sijaitsevat samoilla leveysasteilla murtovetisen Itämeren rannoilla. Alueet ovat erilaisia korkeuserojen osalta, millä voi olla suuri vaikutus kunkin alueen lajistoon.
Maailmanperintökohteen metsät
Korkearannikolla kuusimetsät kasvavat kalottivuorien huipuilla sekä muilla suojaisilla alueilla, joissa yhä on ravinteikasta maalajia, moreenia. Moreeni on säilynyt kalottivuorten huipulla koskemattomana viimeisimmästä jääkaudesta saakka, sillä vuorten huiput eivät ole koskaan olleet vedenpinnan alla. Alueella kasvaa vain hidaskasvuisia mäntyjä, jotka voivat olla jopa 500 vuotta vanhoja. Mäntymetsiä ei ole koskaan kaadettu, sillä puilla ei ole taloudellista arvoa.
Aallot huuhtoivat lopulta hienoimman maa-aineksen vuoren rinteiltä ja matalilta huipuilta merenpohjaan. Maankohoamisen myötä merenpohja muodostaa nykyään reheviä laaksoja kalottivuorten välissä. Ravinteikkaan maan vuoksi laaksoissa kasvaa jopa rehevämpää metsää kuin kalottivuorten huipulla.
Toisin kuin Korkearannikolla, Merenkurkun saaristossa kuusi on puulaji, joka kasvaa merestä nousseella maalla. Kasvillisuusvyöhykkeet seuraavat merestä kohoavaa maata. Aivan rannan läheisyydessä kasvaa rantaniittyjä, joita pensaat seuraavat. Niiden jälkeen tulee haapa, sitten koivu ja viimeisenä kuusi. Tällaista kasvillisuuden etenemistä kutsutaan sukkessioksi. Matalilla rannoilla eri kasvillisuusvyöhykkeet voivat olla kymmeniä metrejä leveitä. Korkearannikon jyrkissä maisemissa kasvillisuusvyöhykkeet ovat kapeita ja kuuset voivat kasvaa aivan rantaviivan tuntumassa.
Kauniit mutta haastavat kasvuolosuhteet
Maailmanperintöalueen rannat ovat kauniita mutta karuja kasvuympäristöjä kasveille. Merenkurkun saariston rannat ovat kivisiä ja matalia, kun taas Korkearannikon rannat ovat yleensä jyrkkiä ja kallioisia. Olivatpa rannat korkeita tai matalia, niihin vaikuttavat luonnonvoimat kuten myrskyt, merijää sekä näiden aiheuttama maaston kuluminen. Kasvien täytyy sietää sekä luonnonvoimia että suolaisenmakeaa murtovettä. Erityisesti yksivuotisten, siemenien avulla lisääntyvien kasvien on vaikea juurtua alueille, jotka ovat luonnonvoimien armoilla.
Kukoistavat laguunit
Kaikki maailmanperintökohteen järvet eli laguunit ovat syntyneet maankohoamisen myötä, vaikka laguunit näyttävätkin erilaisilta Suomessa ja Ruotsissa. Laguunit muodostuvat, kun kohoava maa kuroo merenlahtia umpeen.
Korkearannikolla laguuneja kutsutaan sulkeutuneiksi merenlahdiksi. Ne muodostavat suuria ja jopa 50 metriä syviä järviä. Sulkeutuneet merenlahdet syntyvät melko hitaasti yksi kerrallaan, joten ne sijaitsevat melko kaukana toisistaan.
Merenkurkun saaristossa sulkeutuneita merenlahtia kutsutaan fladoiksi, kluuveiksi tai kluuvijärviksi riippuen laguunin kehitysvaiheesta. Merenkurkussa laguunit muodostavat ketjuja, joissa moreeniselänteet erottavat laguunit toisistaan. Ketjun ensimmäisessä vaiheessa maankohoaminen eristää merenlahden hiljalleen merestä, kun moreeniselänne kohoaa esiin. Tässä vaiheessa merenlahtea kutsutaan fladaksi. Fladalla on vielä yhteys mereen, mutta sen vesi on jo muuttumassa makeammaksi.
Fladaa seuraa kluuvi, jolla ei enää ole yhteyttä mereen. Merivettä pääsee kluuviin vai kovalla myrskyllä tai kun vesi on korkealla. Kun yhteys mereen on täysin sulkeutunut, kluuvista tulee kluuvijärvi eli sisäjärvi. Matalassa maastossa myös fladat ja kluuvit ovat matalavetisiä. Veden mataluuden vuoksi merenlahdet sulkeutuvat Merenkurkussa jo muutaman vuosikymmenen aikana.
Suojaiset elinympäristöt
Maailmanperintökohteen laguunit tarjoavat lajeille mereen verrattuna suojaisempia elinympäristöjä. Keväisin matalat ja suojaiset vedet lämpenevät nopeasti, mikä tekee laguuneista esimerkiksi haukien ja ahvenien suosimia kutupaikkoja. Myös kalanpoikaset viihtyvät laguuneissa, koska niissä on paljon eläinplanktonia syötäväksi ja kasvillisuutta, johon piiloutua saalistajilta. Kalaisat laguunit tarjoavat ruokaa myös linnuille. Monet linnut pesivätkin laguunien läheisyydessä.
Korkearannikon suojaiset alueet kukoistavat, koska ravinteikas maa-aines päätyi merenpohjaan ja sieltä edelleen suojaisiksi laaksoiksi maankohoamisen myötä. Laaksot ovat hyviä kasvupaikkoja esimerkiksi lehtokuusamalle, näsiälle, paatsamalle ja sinivuokolle, koska ne tarvitsevat paljon ravinteita. Paikoittain maaperässä on simpukankuoria, jotka sisältävät runsaasti kalkkia. Kalkki sopii harvinaisemmille kukille, kuten neidonkengälle, metsänemälle sekä muille orkideoille.
Vedenalaista elämää suolaisen makeissa olosuhteissa
Korkearannikko kuuluu Selkämereen, kun taas Merenkurkun saaristo sijaitsee Selkämeren ja Perämeren välisellä kynnysalueella. Molemmat alueet ovat osa Itämerta. Itämeren vesi on murtovettä. Se on sekoitus suolaista merivettä ja makeaa vettä, joka tulee sateista ja sisävesistöistä. Itämeren suolapitoisuus laskee Itämeren pohjoisosissa. Valtamerien suolapitoisuus on yli kolme prosenttia. Maailmanperintökohteessa meren suolapitoisuus on paljon pienempi, noin 0,3–0,6 prosenttia.
Itämeressä ei ole kovinkaan paljon erilaisia lajeja, koska murtovesi on elinympäristönä haastava sekä suolaisen että makean veden lajeille. Itämeri on myös nuori meri, joten sinne ei ole kehittynyt juuri lainkaan sellaisia lajeja, jotka ovat sopeutuneet tähän murtovesiympäristöön. Maailmanperintökohteen ja Itämeren vesistä löytyy kuitenkin muinaisia lajeja ajalta, jolloin Itämeri oli suolaisempi ja veden vaihtuvuus valtameren kanssa oli suurempi. Tällaisia vedessä eläviä jääkauden reliktejä ovat härkäsimppu ja erilaiset merelliset äyriäiset, kuten kilkki ja valkokatka. Ne elävät jopa Korkearannikon sulkeutuneissa merenlahdissa.
Seuraava luku: ihminen ja maankohoaminen
Miten elämä jatkuvasti nousevassa maisemassa on vaikuttanut ihmisiin maailmanperintöalueella?