Kulttuuriperintö
Meri on ollut aina osa elämää Korkearannikolla ja Merenkurkun saaristossa. Kivikauden metsästäjät metsästivät hylkeitä Korkearannikolla jo, kun kalottivuoret olivat vain saaria noin 8000 vuotta sitten. Tuolloin Merenkurkun saaristo sijaitsi meren pohjassa. Kului vielä 7000 vuotta ennen kuin hylkeenmetsästäjät ja viikingit löysivät tiensä Merenkurkun ensimmäisille saarille.
Ihmiset seuraavat merestä nousevia rantaviivoja
Maankohoamisen vuoksi Korkearannikon ja Merenkurkun saariston asukkaiden on aina täytynyt sopeutua jatkuvasti muuttuvaan ympäristöön. Ihmisten on täytynyt siirtää satamia lähemmäs merta, kun maankohoaminen on lopulta sulkenut merenlahtia ja tehnyt niistä liian matalia. Joskus ihmisten täytyi vaihtaa asuinpaikkaa tai siirtää kokonaisia kaupunkeja, kuten tapahtui Vaasan vanhan kaupungin kanssa.
Korkearannikon korkeilta rinteiltä voit löytää muinaisia jäänteitä aina rautakaudelta, pronssikaudelta ja jopa kivikaudelta asti. Ihmiset ovat aina asettuneet asumaan veden äärelle. Mitä korkeammalla jäänteet sijaitsevat, sitä vanhempia ne ovat. Vanhimmat ihmisen jättämät jäänteet ovat nykyään 160 metriä merenpinnan yläpuolella, ja ne ovat noin 8000 vuotta vanhoja. Mielenkiintoisimpia löytöjä ovat kivikautiset kauppapaikat ja pronssikautiset röykkiöhaudat.
Maankohoaminen muuttaa Merenkurkun matalaa saaristoa nopeasti. Jo yhden ihmisiän aikana venevajaan ei välttämättä pääse enää ajamaan suoraan veneellä. Samoin esihistorialliset kalastusleirit sijaitsevat nykyään metsässä, kun taas uudet satamat rakennetaan tarkoituksella saariston reunamille.
Maailmanperintöalueen vesissä ei ole helppoa navigoida
Maankohoaminen tekee venereiteistä matalampia ja nostaa kivilohkareita merenpinnan yläpuolelle. Merenkurkun saaristoa on kutsuttu jopa haaksirikkosaaristoksi, koska niin monet veneet ovat ajaneet karille täällä. Vaikka venereitit on merkitty, talven jäät voivat siirtää lohkareita venereiteille.
Korkearannikon vesistöt ovat syvempiä ja vähemmän kivisiä kuin Merenkurkun saaristossa. Siltikin maankohoaminen on tehnyt Korkearannikon venereiteistä liian kapeita ja satamista liian matalia. Korkearannikollakin merikortit on jouduttu uusimaan moneen kertaan vuosisatojen saatossa.
Majakkasaaria ja merkkitulia
Alun perin merenkävijät navigoivat maailmanperintöalueen vesillä korkeiden kuusien tai kummelien eli kivistä rakennettujen merimerkkien avulla. Parempia merimerkkejä rakennetiin keskiajalla, kun hylkeen rasvan, tervan ja laivojen vienti kasvoi. Maailmanperintöalueen ensimmäiset majakat rakennettiin myöhemmin 1800-luvulla. Karuilla majakkasaarilla elivät ympäri vuoden luotsit, rannikkovartijat ja heidän perheensä.
Ruotsin valtakunnassa luotsit opastivat laivat satamiin. Merenkurkun saaristossa rannikkovartijoiden alkuperäinen tehtävä oli ottaa kiinni salakuljettajia Suomen sotien ja alkoholin kieltolain aikana 1920-luvulla. Kun salakuljettaminen väheni toisen maailmansodan jälkeen, rannikkovartijoista tuli rajavartioita. Koska kaikki majakat ovat nykyään automatisoituja, suuri osa luotsi- ja rannikkovartioasemista on suljettu. Samoin majakanvartijaperheiden entiset kodit ovat nykyään kesämökkejä tai luontoasemia.
Korkearannikon korkeilla vuorilla sytytettiin suuria merkkitulia, joiden tarkoituksena oli varoittaa lähestyvistä vihollisista. Merkkitulien ketju ylsi aina Tukholmaan saakka, jotta armeija ehdittiin kutsua koolle, kun vaara uhkasi. Paikallisten talonpoikien piti huolehtia merkkitulien sytyttämisestä vaaran uhatessa. Nykyään merkkitulista muistuttavat vuorien nimet, joilla merkkitulet sijaitsivat. Dockstan taajama-alueella Korkearannikolla on esimerkiksi ”Vårdkallberget” -niminen vuori, jonka nimi tarkoittaa merkkitulivuorta.
Elämää nousevalla maalla
Meren lisäksi karjanhoito oli ruoan, myytävien tuotteiden ja verotulojen lähde. Naiset huolehtivat tilasta ja karjasta, kun miehet olivat merellä kalastamassa, hylkeenpyynnissä tai kaupparetkillä. Hylkeenpyynti kevättalvisin saattoi kestää viikkoja, ja olosuhteet merijäällä olivat kylmät ja vaaralliset. Pienetkin lapset auttoivat vanhempiaan tilan töissä, mutta kävivät myös koulua. Ulkosaaristossa asuvien lasten oli käytävä koulua mantereella tai suuremmilla saarilla. Jos merijää oli joulun aikaan heikko, lapset eivät päässeet viettämään joulua kotisaarelle.
Korkearannikolla karja laidunsi vuorien metsissä, joissa laidunsivat myös saamelaisten porot. Merenkurkun saaristossa lampaat, vuohet ja lehmät vietiin laiduntamaan saarille kesäisin, mikä tiesi pitkiä lypsymatkoja naisille. Saaristolaiset keräsivät rantaniityiltä heinää karjalle talvirehuksi. Voit nähdä yhä nykyäänkin vanhoja heinälatoja, jotka ovat nykyään kaukana rannasta maankohoamisen vuoksi.
Suurin osa maailmanperintökohteen maastosta ei sovellu hyvin viljelyyn. Äärimmäisen kivisessä Merenkurkun saaristossa ihmisten täytyi siirtää paljon kiviä peltojen tieltä. Siksi voit nähdä nykyään paljon kiviaitoja saaristokylissä. Korkearannikolla jyrkät vuorenrinteet eivät sovi viljeltäväksi, mutta vuorten välisissä laaksoissa on hyvää viljelymaata. Jääkauden jälkeen laaksot olivat lahtia, joita suojasivat saaret ja niemet. Paljon ravinteikasta maa-ainesta kerrostui lahtien pohjalle. Maankohoamisen myötä lahdista tuli hitaasti laaksoja, joita voit nähdä Korkearannikolla.
Seuraava luku: samanlaiset mutta silti niin erilaiset
Miksi Korkearannikko on niin korkea ja Merenkurkun saaristo niin matala?
